Sateella ei voi ja poudalla ei tarvi. Tähän asetelmaan törmään aika usein niin isoissa kuin pienissäkin asioissa. Joskus pienistä asioista tulee isoja juuri tästä syystä. Auton öljyt pitäisi tarkistaa, mutta se tulee mieleen ajaessa ja silloin ei ainakaan voi. Kun pääsen kotiin, pitää jo rientää muihin askareisiin enkä ehdi odottamaan, että öljy tasaantuu. Seuraavaksi kun lähtee liikkeelle, on ajatukset jo tulevassa eikä aikakaan riittäisi tarkastamiseen. Toisaalta työmatkapyöräilykausi pitäisi aloittaa, mutta pyörä on huoltamatta. Aamulla pitää päästä töihin, eikä silloin voi aloittaa pyörän huoltoa. Kun pääsee kotiin, ei pyörää ihan heti tarvitse, eikä huoltamisellakaan ole kiire.
Jos näihin olisi rutiini, ne tulisi hoidettua eikä niistä tarvitsisi murehtia – tai pahimmassa tapauksessa korjata vaurioita. Kun rutiini puutuu, pitää aina erikseen päättää aloittavansa. Tämä on usein yllättävän vaikeaa, koska pienenkin asian hoitamiseen tuntuu liittyvän ääretön määrä työvaiheita. Tuntuu siltä, että tässä pätee Zenonin Dikotomia-paradoksi. Tuota paradoksia mukaillen minkä tahansa päämäärän saavuttaminen on mahdotonta, koska ensin pitää päästä puoleenväliin. Päästäkseen puoleenväliin pitää ensin päästä neljännekseen, sitä ennen kahdeksasosaa ja niin edelleen aina äärettömän pieneen osaan asti. Päämäärän saavuttaminen vaatisi siis äärettömän monen välivaiheen suorittamista, mikä on loogisesti mahdotonta.
Kaikkein vaikeinta aloittaminen on, kun lopputulema ja erityisesti välivaiheet eivät ole tarkasti tiedossa. Jotta päätöksen aloittamisesta voisi tehdä, pitäisi ensin tietää mikä määrä työtä tarvitaan ja mikä lopullinen hyöty on. Vaikka tarve olisi ilmeinen – kuten katon paikkaaminen – tuntuu helpommalta kuivata lattiaa, kuin kiivetä katolle ja selvittää mitä pitää tehdä. Selvittämistä varten pitää reikää avata entistä suuremmaksi, eikä ole varmuutta mitä korjattavaa löytyy ja riittääkö rahkeet sen korjaamiseen. Rohkea askel tuntemattomaan tarvitsee kuitenkin aina ottaa, kun nykytilasta haluaa päästä entistä paremmalle tasolle. Silloin on hyvä, että mukana on kaveri, joka osaa auttaa juuri noissa rohkeutta vaativissa askelissa.
- Jaakko
Jos näihin olisi rutiini, ne tulisi hoidettua eikä niistä tarvitsisi murehtia – tai pahimmassa tapauksessa korjata vaurioita. Kun rutiini puutuu, pitää aina erikseen päättää aloittavansa. Tämä on usein yllättävän vaikeaa, koska pienenkin asian hoitamiseen tuntuu liittyvän ääretön määrä työvaiheita. Tuntuu siltä, että tässä pätee Zenonin Dikotomia-paradoksi. Tuota paradoksia mukaillen minkä tahansa päämäärän saavuttaminen on mahdotonta, koska ensin pitää päästä puoleenväliin. Päästäkseen puoleenväliin pitää ensin päästä neljännekseen, sitä ennen kahdeksasosaa ja niin edelleen aina äärettömän pieneen osaan asti. Päämäärän saavuttaminen vaatisi siis äärettömän monen välivaiheen suorittamista, mikä on loogisesti mahdotonta.
Kaikkein vaikeinta aloittaminen on, kun lopputulema ja erityisesti välivaiheet eivät ole tarkasti tiedossa. Jotta päätöksen aloittamisesta voisi tehdä, pitäisi ensin tietää mikä määrä työtä tarvitaan ja mikä lopullinen hyöty on. Vaikka tarve olisi ilmeinen – kuten katon paikkaaminen – tuntuu helpommalta kuivata lattiaa, kuin kiivetä katolle ja selvittää mitä pitää tehdä. Selvittämistä varten pitää reikää avata entistä suuremmaksi, eikä ole varmuutta mitä korjattavaa löytyy ja riittääkö rahkeet sen korjaamiseen. Rohkea askel tuntemattomaan tarvitsee kuitenkin aina ottaa, kun nykytilasta haluaa päästä entistä paremmalle tasolle. Silloin on hyvä, että mukana on kaveri, joka osaa auttaa juuri noissa rohkeutta vaativissa askelissa.
- Jaakko