Olen viime aikoina pyöritellyt mielessäni rakentavan vuoropuhelun tarvetta ja kokonaisuuksien hahmottamisen tärkeyttä. Yksi esimerkki näistä on metsäteollisuuden ja ympäristöjärjestöjen välinen keskustelu. Eri viestimistä olen tosin saanut kuvan, että kyseessä on ennemmin molemmilla puolilla yksinpuhelu, jolla koitetaan vakuuttaa kolmannet osapuolet. Tämä julkisuudesta saatu kuva on toki vajavainen, koska keskustelua käydään useilla foorumeilla eikä yksittäisen keskustelualustan saama julkisuus ei välttämättä ole suhteessa sen tärkeyteen ja vaikuttavuuteen. Joka tapauksessa vuoropuhelulle on olemassa yhteistä pohjaa. Yksi yhteinen tekijä on sukupolvet ylittävä tarkastelujakso. Ympäristöjärjestöt pitävät esillä luonnon monimuotoisuuden säilyttämistä, joka vaikuttaa erityisesti tulevien sukupolvien hyvinvointiin. Samoin pohjoismaisen metsäteollisuuden aikaperspektiivi kattaa useamman sukupolven, mikä on muilla teollisuuden aloilla harvinaista.

1800-luvulla kaivosteollisuuden puunsaanti haluttiin turvata ja Suomessa säädettiin metsien hävittämistä rajoittava asetus. Tuolloin maatalouden kasvavat tarpeet ja siitä johtuva kaskeaminen koettiin uhaksi metsien säilymiselle. Pian puunsaanti haluttiin varmistaa myös orastavalle metsäteollisuudelle. Vaikka näissä asetuksissa oli kyseessä ensisijaisesti teollisuuden etu, varmistettiin niillä metsien pysyminen metsinä ja niiden säilyminen jälkipolville. Nykyisen tiedon valossa arvioituna tuolloin tunnistettiin luonnon kantokyky ja se otettiin osaksi lainsäädäntöä. Omalla tavallaan teollisuus ja sen puuntarve ovat siten edistäneet metsien säilymistä. Samalla teollisuus yleensä on tuonut yhteiskuntaan paljon hyvää. Vuoropuhelussa olisi tärkeää tunnistaa ja tunnustaa tämä. Ajat ovat muuttuneet ja metsien roolia luonnon monimuotoisuuden ylläpitäjinä ymmärretään koko ajan paremmin. Toisaalta kysymys useiden pyrkimysten ja tarpeiden yhteensovittamisesta on edelleen sama. Yksi vallitsevista tarpeista on kestävän talouden ylläpito. Tiedon ja tietoisuuden kasvattaminen siitä, mikä on kestävää, palvelee koko yhteiskuntaa. Tarvittaessa tähän liittyy luonnon voimakas puolustaminen. Myös tämä on tärkeää tunnistaa ja tunnustaa.

Jos kokonaisuutta ei nähdä – tai vähintään pyritä hahmottamaan sitä – päädytään mitä todennäköisimmin osaoptimointiin. Sillä puolestaan on yleensä haitallisia sivuvaikutuksia. Kokonaisuuden hahmottamien yhdestä pisteestä katsoen on käytännössä mahdotonta. Sen vuoksi vuoropuhelu ja erityisesti toisen osapuolen kuunteleminen on olennaista. Vastapuolta ei tällöin suotta pidetä vihollisena, vaan hyödyllisenä vastavoimana. Vihollista vastaan joudutaan puolustautumaan ja voimavaroja kuuluu hukkaan. Vastavoima puolestaan ajaa meitä tuottamaan parempia tuloksia niin yksittäisten yritysten ja teollisuusalojen kuin koko yhteiskunnankin puolesta.

- Jaakko

Minä ja moni muu – näyttökerroista päätellen – on ihastunut YouTuben restaurointivideoihin. Erityisen suosittuja vaikuttavat olevan ruuvipenkkien restauroinnit. Kohteita toki on puoliautomaattisesta omenankuorijasta alasimeen. Jostain syystä rikkinäisen ja ruosteisen käyttöesineen ennallistaminen sekä ulkonäöllisesti että toiminnallisesti on sekä tyynnyttävää että innostavaa. Mikään ei ole niin huonossa kunnossa, ettei siitä saisi toimivaa ja kaunista käyttöesinettä.

Hieman syvempi analyysi osoittaa, että riippumatta esineen koosta, mekanismista tai monimutkaisuudesta hyvä lopputulos vaatii samat vaiheet. Esineet on purettava, osat puhdistettava ja vialliset osat korjattava ennen kuin niitä voi maalata, rasvata ja koota uudelleen. Kaikki vaiheet vaativat omat tekniikkansa sekä työkalunsa, mutta nuo työkalut ja tekniikat riippuvat hyvin vähän itse kohteesta. Suuri merkitys on varmasti sillä, että restauroija uskoo omiin taitoihinsa, vaikka kohde olisikin täysin uudenlainen. Yhtä suuri merkitys on todennäköisesti myös sillä, että hänellä on näkemys projektin lopputuloksesta. Jos näkymä olisi ainoastaan työn määrään, ei urakkaan varmastikaan viitsisi ryhtyä.

Samat lainalaisuudet vallitsevat liiketoiminnan kehittämisessä. Riippumatta liiketoiminnasta, sen kehittäminen vaatii samojen vaiheiden läpikäymistä sekä oikeita työkaluja ja menetelmiä jokaiseen vaiheeseen. Samoin kuin restauroinneissa, myös liiketoiminnan kehittämisessä vaaditaan näkemys lopputuloksesta sekä usko omaan tekemiseen ja kyvykkyyteen. Kummassakaan yhden osa-alueen väliin jättämistä ei pysty korvaamaan jollakin toisella.

- Jaakko

Uutisvirta on ollut lähes kyllästetty koronavirukseen liittyvistä aiheista. Tämä on ymmärrettävää, koska virus on uusi ja erityisen pelottavan siitä on tehnyt sen tuntemattomuus. Jos tietäisimme mitä pandemian tässä vaiheessa pitää tehdä väestötasolla ja mitä yksilötasolla voisimme keskittyä toimimaan. Sen sijaan olemme joutuneet jatkuvasti arvioimaan tilannetta uudestaan, muokkaamaan toimintatapoja ja sietämään epävarmuutta. Epävarmuutta lisää vielä se, että emme tiedä emmekä osaa ennakoida uusien toimintatapojen muita seurauksia. Tiedämme, että toimilla on vaikutuksia esimerkiksi mielenterveyteen, stressiin ja syrjäytyneisyyteen, mutta emme tiedä kuinka suuria tai missä suhteessa ne ovat vältettyihin vahinkoihin verrattuna. Tiedämme, että toimiemme oikeellisuutta voi arvioida vasta muutaman vuoden päästä.

Kyseessä on pandemia – maailmanlaajuinen kulkutauti – joka ei katso valtioiden rajoja. Kuitenkin juuri rajat ovat selvästi vahvistuneet jakolinjoina sekä käytännössä että mielikuvatasolla. Jokainen valtio on valinnut oman tapansa pyrkiä rajoittamaan viruksen ja se pelon aiheuttamia vahinkoja oman maansa sisällä. Lisäksi vertaamme jatkuvasti omia toimiamme muihin. Tämä vertailu on saanut myös murheellisia piirteitä, kun omista toimista poikkeavan linjan valinneita ihmisiä ja kansakuntia on leimattu välinpitämättömiksi, ahneiksi ja tyhmiksi. Emme kuitenkaan voi tietää kaikkia vaikuttimia ja pyrkimyksiä, joiden perusteella toiset ovat valinneet omat toimensa. Leimaamisen sijaan tulisi tunnistaa, että me kaikki toimimme puutteellisen tiedon varassa. Jos oma toimintatapamme osoittautuu hyväksi, voimme olla onnellisia omasta puolestamme ja vähintäänkin suhtautua myötätuntoisesti niihin, joiden toimet osoittautuvat huonommiksi.

Vaikka tietomme ovat puutteellisia, voimme ainakin tukeutua siihen, mitä tiedämme tietävämme. Käsien huolellinen pesu on tärkeää. Sairaana pitää jäädä kotiin lepäämään. Jos ei pääse itse kauppaan, voi pyytää apua. Jos voi piristää ja lohduttaa toista, se kannattaa tehdä.

- Jaakko

Sateella ei voi ja poudalla ei tarvi. Tähän asetelmaan törmään aika usein niin isoissa kuin pienissäkin asioissa. Joskus pienistä asioista tulee isoja juuri tästä syystä. Auton öljyt pitäisi tarkistaa, mutta se tulee mieleen ajaessa ja silloin ei ainakaan voi. Kun pääsen kotiin, pitää jo rientää muihin askareisiin enkä ehdi odottamaan, että öljy tasaantuu. Seuraavaksi kun lähtee liikkeelle, on ajatukset jo tulevassa eikä aikakaan riittäisi tarkastamiseen. Toisaalta työmatkapyöräilykausi pitäisi aloittaa, mutta pyörä on huoltamatta. Aamulla pitää päästä töihin, eikä silloin voi aloittaa pyörän huoltoa. Kun pääsee kotiin, ei pyörää ihan heti tarvitse, eikä huoltamisellakaan ole kiire.

Jos näihin olisi rutiini, ne tulisi hoidettua eikä niistä tarvitsisi murehtia – tai pahimmassa tapauksessa korjata vaurioita. Kun rutiini puutuu, pitää aina erikseen päättää aloittavansa. Tämä on usein yllättävän vaikeaa, koska pienenkin asian hoitamiseen tuntuu liittyvän ääretön määrä työvaiheita. Tuntuu siltä, että tässä pätee Zenonin Dikotomia-paradoksi. Tuota paradoksia mukaillen minkä tahansa päämäärän saavuttaminen on mahdotonta, koska ensin pitää päästä puoleenväliin. Päästäkseen puoleenväliin pitää ensin päästä neljännekseen, sitä ennen kahdeksasosaa ja niin edelleen aina äärettömän pieneen osaan asti. Päämäärän saavuttaminen vaatisi siis äärettömän monen välivaiheen suorittamista, mikä on loogisesti mahdotonta.

Kaikkein vaikeinta aloittaminen on, kun lopputulema ja erityisesti välivaiheet eivät ole tarkasti tiedossa. Jotta päätöksen aloittamisesta voisi tehdä, pitäisi ensin tietää mikä määrä työtä tarvitaan ja mikä lopullinen hyöty on. Vaikka tarve olisi ilmeinen – kuten katon paikkaaminen – tuntuu helpommalta kuivata lattiaa, kuin kiivetä katolle ja selvittää mitä pitää tehdä. Selvittämistä varten pitää reikää avata entistä suuremmaksi, eikä ole varmuutta mitä korjattavaa löytyy ja riittääkö rahkeet sen korjaamiseen. Rohkea askel tuntemattomaan tarvitsee kuitenkin aina ottaa, kun nykytilasta haluaa päästä entistä paremmalle tasolle. Silloin on hyvä, että mukana on kaveri, joka osaa auttaa juuri noissa rohkeutta vaativissa askelissa.

- Jaakko